Mitäköhän Kraftwerk olisi sanonut 70-luvun lopulla tämän päivän robottijalkapalloturnauksista? Gizmodo osasi kertoa Osakan Robocup 2005:stä, ja kuvia 'kilpailijoista' voi selailla tästä linkistä.

Kisoissa on monenmoista hyrrää ja mönkijää, mutta robottiluokista minua kiinnostaa kaikkein eniten se, jossa kisaavat humanoidit eli kahdella jalalla seisovat, ihmismäiset robotit. Erityisesti näistä huomion kiinnitti Team Osakan VisiON-robotti (kuvassa keskellä), joka muistuttaa suuresti Sonyn Qriota, ehkä jopa perustuu siihen. Kuten näistä videoista näkyy, VisiOn osaa useita temppuja, mutta etenkin sen potkuliike on näyttävä. Niin, ja VisiON muuten voitti oman sarjansa - suvereenisti. Olisikohan ollut peräti toistamiseen.

Kuvitelkaa VisiON muutettuna kaksimetriseksi metallijättiläiseksi, monottamassa ihmisiä pallojen sijaan.

Päivitys: Lähden viikonlopuksi mökille, tiedossa siis grillailua/chillailua. Lisää bloggaamista ensi viikon alussa.

Päivän annoksen mielenkiintoisia valokuvia tarjoaa McCarty PhotoWorks (via Clunkyrobot). Kuvien pääosassa ovat eri valmistajien lelut ja toimintahahmot (?), jotka ovat asetettu aiheeseen sopivien taustojen eteen. Muotokuvamaista vaikutelmaa lisää se, että suuri osa kuvista on otettu matalalta, sammakkoperspektiivistä ja läheltä kohdetta. McCarty PhotoWorksin on yhtä kuin Brian McCarty, jolla on Vilkutinkin.

Yllä olevassa valokuvassa istuu vasemmalla Gary Basemanin suunnittelema hahmo. Baseman sattuu olemaan yksi suosikkiartisteistani, lisää miehen loistavan kieroutuneita töitä löytyy täältä.

Näpräilin taas Illustraattorilla, tällä kertaa naishahmon mallista eli vektorisoidun version valokuvasta. Tulos yllä. Mikäli vektorigrafiikka on tuntematon termi taikka epäselvä käsitteenä, Wikipedia ja HY:n Viestinnän laitos rientävät apuun. Parin viimeisen vuoden aikana vektorigrafiikan yleistyminen on ollut suorastaan räjähdysmäistä, ja vektoreita näkeekin kaikkialla: lehdissä, televisiossa, mainoksissa, taiteessa ja tietysti verkossa. Noin muutaman mainitakseni.

Ja lisää ilmaista musiikkia tarjoaa Mercedes-Benz. Vielä kun saisi ladattua vaikka tällaisen.

Samoin he: Presstube, I Like Drawing (molemmat via Drawn!) ja DQ Issue 3 (via Kasa). Ns. doodleblogin pitäminen on kiehtova ajatus. Ei tekstiä, ei turhia jorinoita - pelkkiä piirrustuksia. Ehkä jonakin päivänä, jossakin muualla.

Vilkuttimesta (ks. Flickr) löytyy nykyään suomalaisilla bloggaajille tarkoitettu oma ryhmä, Finnish Bloggers. Ryhmän kautta voi etsiä ja seurata blogeissa julkaistuja kuvia, mikäli blogi käyttää kuvien säilytykseen juuri Flickriä (kuten esimerkiksi Tervatehdas). Toivottavasti muutkin alkavat lisäämään kuviaan ryhmän yhteiseen kokoelmaan.

Niin, ja Saha oli ihan kelpo filmi. Sai aikaan jonkin verran tuolissa kiemurtelua, hoin jopa muutaman kerran, että "Älä nyt sahaa sitä jalkaasi, perhana". Ihan jees.

Sanottua Saadiqin musiikista:

"Raphael Saadiq tekee klassista keskitempoista hyvän mielen soulia, joka on samaan aikaan sekä perinteistä että modernia. Saadiqin gospedelic-soundissa lämpimät soul-instrumentaatiot ja sämplepohjaiset bassot ja rumpubiitit lyövät kättä kauniisti."

Paremmin en osaisi miehen musiikkia kuvaillakaan. Melkein ylimielisesti nimetty levy, Instant Vintage, on kuitenkin sitä, mitä lupaa. Joissakin piireissä levy on luokiteltu R&B:ksi, mutta on kyllä vahvasti sisältäpäin lämmittävää soulia ja groovea, joka saa kehon tempautumaan rytmiin. Sopii etenkin aamumusaksi, kuunneltavaksi juuri heränneenä. City-lehden tyyliin, TJEU: Sky Can You Feel Me.

Lupailin tuossa aiemmin selostaa hieman t-paidan painatuksen eri vaiheista. Siispä:

1. Kaikki lähtee kuvion suunnittelusta. Tein paitaan tulevan printin mallin aluksi Photoshopilla, käyttämällä avuksi kahta erillistä kuvaa. Painotekniikan rajoitteista johtuen kuvio ei voi olla liian monimutkainen, yksinkertaisella pääsee muutenkin parhaaseen tulokseen. Kuvion pitää olla sellainen, jonka voi leikata esimerkiksi pahvista eli kaikki painettavat alueet eivät saa muodostaa liian suuria yhtenäisiä pintoja. Myöskään, kaikkien painamatta jäävien alueiden tulee olla kiinni reunoissa. Tein omani näitä perusperiaatteita noudattaen, lukuunottamatta hahmon sieraimia, joissa jouduin käyttämään irto-osaa.

2. Oli painoväri mikä tahansa, mallin voi tulostaa paperilla mustavalkoisena. Seuraavan vaiheen voi tehdä kahdella tavalla: Joko leikkaa ensin paperilla olevan kuvion värjättävät pinnat ja sitten jäljentää tämän kuvio levylle, joka on siis lopullinen stencil. Tai sitten liimaa/teippaa paperin levylle ja leikkaa suoraan sille kuvion. Stencil-levynä voi käyttää monia materiaaleja, mutta sen tulisi olla tarpeeksi paksua, jottei hieman kostuessa 'käpristy'. Tarpeeksi ohutta, että monimutkaisenkin kuvion pystyy leikkaamaan. Lisäksi pinnan tulisi olla vettähylkivä, jottei väri vuoda läpi stencilistä. Paras vaihtoehto on ohut, taipuisa muovilevy. Näitä levyja voi ostaa mm. A4- ja A3-kokoisina. Itse käytin muropaketin pahvia, joka täyttää monen edellä mainitsemista ehdoista. Etupuoli muropaketin pahvista on pinnoitettu vettähylkiväksi, mutta takapuolelle voi laittaa vaikka kirjojen päällystämiseen tarkoitettua tarramuovia. Maitopurkin pahvi soveltuu pienemmille stencileille.

3. Stencil asetetaan haluttuun kohtaan paidan päälle ja teipataan kiinni reunoista. Käytin värjäämiseen kahta eri kokoista sientä ja pensseliä. Sienet soveltuvat suurille väripinnoille tasaisen jäljen saavuttamiseksi ja pensselit reunoja varten. Kun tekstiiliväri painetaan paitaan, värin tulisi tulisi todella mennä kankaaseen eikä jäädä kevyesti pinnalle. Painamisen jälkeen annetaan värin kuivua vuorokausi, jonka jälkeen lisätään toinen tai kolmas kerros. Yksi värjäyskerta ei todennäköisesti riitä. Kiireessä voi käyttää hiustenkuivaajaa värjäysten välillä, mutten suosittele tätä, koska väri saattaa halkeilla. Hitaasti hyvä tulee.

4. Kuivumisen jälkeen stencil poistetaan varovasti. Paita silitetään nurjalta puolelta ja kuvion kohdalta noin. 5 minuutin ajan, riippuen hieman käytetystä tekstiiliväristä. Voilà, paitasi on valmis! Painatuksen pitäisi kestää useita pesukertoja.

T-paidan painaminen oli hauskaa, eikä lainkaan niin vaikeaa kuin luulisi. Kokeilkaa. Opin kuitenkin muutamia asioita seuraavaa kertaa varten. Miten jotkin asiat tulisi tehdä ja mitä välttää. Seuraavaksi kaksivärinen painatus.

Hauskaa ja hienoa. Mainosportfolio ja (oikeasti) hyödyllisiä ohjeita työympäristön parantamiseksi, samassa paketissa. Video (via What Do I Know). Tekisi tosiaan joskus mieli työntää kaikki pöydän tavarat sivuun ja tähdätä minimalismiin.

Mitä menitkään tekemään, Panasonic? Olen jo pitkään puhunut FZ5:stä ja harkitsin välillä isompaa FZ20:ntäkin, nyt pudotit pommin - eli uuden FZ30:n, joka on suorastaan peräänkuolattavan himoittava herkkuineen päivineen. Kyseinen kamera on FZ20:n seuraaja ja tulee korvaamaan vanhan mallin jonkin ajan kuluessa. Hinta on tietysti avainkysymys, ja toivottavasti muiden mallien hinnat laskevat tämän tuotejulkistuksen myötä. Katsotaan, katsotaan.

Parituntisen päiväunen pöhnä hävisi viimeistään siinä vaiheessa, kun näin ensi kertaa NIN:n Only-musiikkivideon. Tai pitäisikö sanoa "häpeilettömän Applen mainoksen"? Maino...musiikkivideossahan komeilee Powerbook, ja tämän vieressä mm. korillinen omenoita. Video on hieno - ja paljastuu peräti David Fincherin ohjaamaksi. Eikö kuulosta tutulta? Entäs Fight Club, The Game, Seven, Panic Room? Videota ei löytynyt verkosta vaikka tarkistin, mutta se pyörii monella musiikkikanavalla. Itse biisi on melko suoraviivaista kasari-diskorokkia.

Video on tehty varmastikin kokonaan CGI:nä sekä Applen koneistolla. Tällainen julkisuus Applelle on mac-käyttäjälle nannaa. NIN:n keulahahmo ja sielu, Trent Reznor, on kovan luokan mac-addikti, eikä häpeile tuoda tätä julki. Bändin uusimman kokopitkän sinkuista ensimmäinen, The Hand That Feeds, julkaistiin Garageband-formaatissa (re)miksattavaksi juuri mac-käyttäjille tarkoitettuna ja nyt 'Only' on saatavilla muinakin tiedostomuotoina.

Myös yhtyeen live-DVD, And All That Could Have Been, kuvattiin usealla DV-kameralla, editoitiin Final Cut Pro-ohjelmistolla ja lopulta siirrettiin levyille DVD Studio Pro-ohjelmalla. Tämä DVD löytyy myös omasta levyhyllystäni ja täytyykin hieman puffata, että se kuulostaa ja näyttää loistavalta. Suosittelen levyn hankkimista, vaikka NIN ei iskisikään aivan kybällä. Nine Inch Nails on vielä jonakin päivänä nähtävä livenä, tämänvuotisen Provinssirockin missaaminen harmittaa, mutten jaksanut raahautua Seinäjoelle yhden artistin takia.

Osa-aikainen ja aikainen työni on jälleen alkanut. Selvästi huomattavissa, että elimistö on parina päivänä pannut hieman päivärytmin muutosta vastaan. Kahvilla selviää aamusta, mutta päiväsaikaan lievä homeisuus vaivaa. Silti, pakko mikä pakko - ei elämässä rahatta selviä. Saa nähdä miten duunin ja syksymmällä jatkuvan opiskelun jonglööraus onnistuu.

Ensimmäiseen moleskineeni kerääntyy pikkuhiljaa tajunnasta pursuavia kuvioita ja tekstiä, muttei mitään näin hienoa (via Drawn!). Absolutely brilliant. Eikä pelkästään kynäjälki, vaan myös värien käyttö ja varjostus.

Viimekertaisessa bloggauksessa esiintyneelle iPodille löytyi liituraitapuku. Tästä suunnitteluasteella olevasta näppiksestä voisi sanoa sanasen, mutta kaikki tuntuvat siitä jo bloganneen.

Vaikka ostoslistan kärjessä on uusi kamera, myös kiintolevyllisen mp3-soittimen hankkiminen on alkanut kiinnostaa. Ja jos rehellisiä ollaan, MiniDisc-soittimeni on alkanut menettää hohtoaan. Hidas nauhoitus CD:ltä MD-kasetille rassaa, ja iTunesin 3210 kappaleen kokoelma olisi mukava saada ainakin osittain mobiiliksi.

Pitkäaikaisena Mac-käyttäjänä päädyin melko nopeasti iPodien kannalle, toimiihan iPodit ja iTunes saumattomasti yhdessä. Applen soittimet ovat myös edullisia, jos hintoja muiden valmistajien tuotteisiin vertailee. Mutta mikä iPod sopii minulle? Kopun Visa teki näppärän taulukon, josta selviää hyvin, kuinka paljon megatavuja saa eurolla kunkin mallin kohdalla.

Jos valitsisin jonkin iPodin ajattelematta sen enempää, ostaisin ehkä 6 gigatavun iPod Minin (259€) kokonsa vuoksi. Mutta tämän mallin mukana ei tule ulkoista virtalähdettä, joten soitinta pitäisi aina ladata tietokoneen kautta. Pitää siis ostaa erillinen AC-sovitin (29€). Tämä nostaa kokonaishinnan 288 euroon. Tästä hinnasta on vain 31 euron ero huomattavasti isompaan ja nykyään värinäytölliseen 20 gigatavun iPodiin (319€), jonka mukana tulee AC-sovitin. Loogisesti ajatellen olen siis päätynyt tähän malliin.

Ensinnäkin, pidän t-paidoista. Ne ovat siistejä. Toiseksi, ne ovat Suomessa kalliita. Aina, kun löydän mieleisen t-paidan jostain putiikista, heiltä puuttuu sopiva koko tai hintalapussa lukee 35-45€. Mielestäni järjetön hinta pelkästä t-paidasta. Halvat printtipaidat, joissa on keiloja tai muuta typerää rojua, eivät kiinnosta.

Paitoja voisi myös tilata ulkomailta noin 15 dollarin hintaan. Dollarin nykyisellä kurssilla tämä on euroissa sellainen sopiva hinta, jonka t-paidasta voisikin maksaa. Valitettavasti toimituskulut lähentelevät tai jopa ylittävät itse tilattavan tuotteen hinnan. Jos luottokortti löytyy, paitoja voi ostaa seuraavista kaupoista: Threadless, Zero Boutique, Medium Control, Defunker ja Archinect.

Päätin kuitenkin koettaa t-paidan tekoa itse, saatuani hieman ohjeistusta muutamalta kaveriltani. T-paidan voi painattaa usealla eri tekniikalla, mutta päädyin kokeilemaan helpohkoa stencilin ja tekstiilivärin yhdistelmää. Tekniikassa on rajoitteita, mutta mielikuvituksen avulla stencilillä pystyy paljoon. Stencilille ei löydy hyvää suomennosta, ainoa mitä löysin on shabloni. Suunnittelin Photarilla ylläolevan kuvan, jonka perusteella tein shablonin. Siniseen paitaan tulee siis keltainen kuvio. Materiaalit tulivat maksamaan noin 10 euroa. Bloggaan myöhemmin t-paidan painatukseen liittyvistä vaiheista (kuvien kera).

Poikkean nyt hieman tavallisesta aihepiiristäni, mutta tästä on pakko käyttää hetki bloggaamiseen. Stadilaisena käytän paljon julkisia (spora, dösä, metro) ja polkupyörääni matkantekoon. Harmiksi pyöräni teki viikon alussa tepposet - eikun pyöräkorjaamolle. Pyöräni on hieman vajaat kymmenisen vuotta vanha, ja tähän asti olen pystynyt huoltamaan sitä itse. Nyt meni vaihtoon (lapusta luntaten) ketju, pakka ja kampisarja. Eli miltei kaikki liikkuvat osat, renkaita lukuunottamatta. Ja lasku: 115€. Sanalla sanoen suolainen.

Mutta voi sitä iloa. Pyörä on aivan eri ajaa. Paljon mukavampi, kevyempi ja hiljaisempi. Ei rätise eikä rutise. Ketju kuulosti aikaisemmin voideltunakin ruosteiselta moottorisahalta. Pääongelma ennen korjausta oli vaihteiden toimimattomuus, nyt pelittää. Jospa tällä huollolla pärjäisi muutaman vuoden, sitten on ehkä aikaa vaihtaa uudempaan. Kenties sitten tällaisella rungolla?

Podcasting? Podcastaus? Mikä olisi tälle vierasperäiselle sanalle sopiva suomennos? Radiobloggaus, kansalaisradio?

Itunesissa on kuulemma nykyään kaikenlaisia hienoja ominaisuuksia tähän liittyen, siispä suuntasin selailemaan tarjolla olevia podcasteja, lähinnä top 100-listan kautta. Podcasteja on saatavilla satoja, jopa tuhansia, mutta tarkastan suosiolla kaikkein kuunnelluimmat. Näin aluksi. Tältä listalta löytyikin pari mielenkiintoista podcastia: HIM-yhtyeen ja The Soul Cellar. Lisäksi listalta löytyy vaikka minkälaista gadget- ja gizmopodcastia, mutta kaipaisin Helsingin Sanomien Tiede & Luonto -teemasivujen tapaista podcastia, englanniksi tai suomeksi. Niin ja Groove FM -podcast, kiitos. The Soul Cellar pääsee jo melko lähelle. Suosituin, Itunesin uutta musiikkia esittelevä podcast on hyvä idea, mutta kuulostaa liikaa Radio Novalta, eikä sovi musiikkimakuuni lainkaan.

Kotimaisia podcastejakin on, mutta palaan asiaan sitten, kun olen tutkaillut niitä hieman enemmän. Tällä hetkellä olen kuunnellut vasta kahden henkilön kansalaisradiota.

Jaahas, Applella näyttää jälleen olevan käynnissä ITMS-rajapyykkikilpailu. Viimeksi kisattiin siitä, kuka ostaa sadannen miljoonan kappaleen Itunes musiikkikaupasta. Sekin oli vain vuosi sitten. Applen etusivulla oleva biisimittari nakuttaa tasaiseen tahtiin, mutta uskon että todellisuudessa tahti kiihtyy jokaisen täyden 100 000:n tietämillä.

Kisassa on melko messevä pääpalkinto: 10 omavalintaista iPodia, kasa ilmaista musiikkia niihin ja konsertti- sekä backstagelippu Coldplayn keikalle. Mikäli oikein muistan, viimekertainen voittaja sai 17-tuumaisen läppärin, ison iPodin ja ilmaisia biisejä. Ja kuten viime kerralla, ostopakkoa ei ole - kisaan voi osallistua usealla tavalla ostamatta kappaleita.

Suomessakin kaikkien tulisi jo tietää mitä japanilainen anime on. Tuleehan animea monelta kotimaiselta kanavalta. Harmi vain, että suurin osa tästä tarjonnasta on luokattoman huonoa. Harva osaa ottaa animen ilmaisumuotoa tosissaan, kun kohdeyleisö on jossakin esikoululaisen ja varhaisteinin välimaastossa.

Kuten tuli jo mainittua, anime on Japanista peräisin ja siellä tarjonta on laajempi, viihdettä kaikenikäisille eikä vain lapsille. Paras tähän asti näkemäni anime-sarja on Satoshi Konin Paranoia Agent (2004). Tai oikeastaan yksi parhaimpia tv-sarjoja, Paranoia Agent ei häviä kerronnassaan ollenkaan monelle ns. näytellylle tv-sarjalle. Sarja on suunnattu 20-30-vuotiaille ja se näkyy sarjan käsittelemissä aiheissa. Esimerkkinä jakso 3, jossa kiltti luokanopettaja huomaa olevansa vakavasti skitsofreeninen ja hankkivansa tiedostamattaan lisätienestejä huorana. Soittaa itselleen vastaajaansa eri persoonina jne. Sama henkilö koettaa eroon tästä ilotyttö-persoonastaan, mutta 'ongelma' palaa aina takaisin. Sarjaa kannattelee suurempi juonikuvio, joka yhdistää jaksot ja niiden henkilöt toisiinsa.

Satoshi Kon on tunnettu mm. Perfect Blue ja Tokyo Godfathers -elokuvista. Paranoia Agent -sarjaa on tehty puolikas tuotantokausi, eli 13 jaksoa. Näitä jaksoja saa haltuunsa joko ostamalla DVD:itä tai lataamalla fan subeja erinäisistä lähteistä. Fan subit ovat kirjaimellisesti sarjan fanien tekstittämiä jaksoja, joita saa tiettävästi ladata omaan käyttöönsä, mutta myynti, vuokraus ja levitys eteenpäin ovat kiellettyä.

Verkko pursuaa laillisesti ja ilmaiseksi ladattavaa musiikkia. Mp3-blogeja ja miksauksia tarjoavia sivustoja löytyy nykyään pilvin pimein, jopa kotimaisia. Pirkan ylläpitämän, kesäksi hiljentyneen mixoftheweek.com-sivun kautta löytyi tämä seuraava erinomainen mixtape.

Automusik.netin sivun alareunassa on tuore Ponybobin miksaama Gearbox 04 (~62min). En linkitä suoraan tiedostoon, sieltä alhaalta se löytyy. Tässä soittolistaa. Soulfoodia jos mikä. Nam!

Muutama päivä mökillä ja jo ihmiset lakkaavat käyttäytymästä sivistyneesti Lontoossa. Parin lontoolaisen tuttavan kautta kuulin, että tilanne siellä on rauhoittunut nopeasti lähes normaalille tasolle ja oravanpyörä jatkaa pyörimistään. Pommit räjähtivät ns. varakkaiden alueella, joten ystäväni säästyivät. :)

Helteillä ei juurikaan sisätiloissa viihdy, mutta suunnitelma B:ksi tilasin ensimmäisen tuotantokauden Lostia, jos sadekelit sattuvat yllättämään. Tai sittenpähän löytyy syksyksi hieman katseltavaa, noin ajankuluksi. Tulee kuulemma Neloselta(kin) jossain vaiheessa.

Niin ja viralliset mätäkuun lelut löytyvät tänä vuonna täältä. Kannatan. Löysin myös Akateemisesta moleskinen - lisää tästä, kunhan saan rustattua siihen jotain esittelemisen arvoista.

Hiljattain Blogistanissa on supistu pienissä ryhmissä ilmiöstä nimeltä Moskova-Vladivostok. Kyseessähän on Digitodayn kustantama ja Tuomas Karhun toimittama reaaliaikainen verkkoloki hänen matkastaan halki Äiti-Venäjän leveän rinnan, Moskovasta aina Vladivostokkiin asti. Luin päiväkirjaa takaisin ensimmäiseen merkintään asti; Karhulle ei ole varsinaisesti tapahtunut mitään erikoista, mutta kirjoituksia on kiehtovaa, miltei hypnoottista, seurata. Toisaalta, Venäjällä kun ollaan, junassa voi tapahtua vaikka murha.

Toimittaja julkaisee päiväkirjaansa tekstiviesteinä - olisikohan ollut liikaa pyydetty, että hänelle olisi annettu kamerakännykkä, jolla olisi voinut liittää muutaman kuvan tapahtumista tehosteeksi? Mitä jos Tuomas joutuu Venäjän aroilla katvealueeseen ja päiväkirja-blogi jää päivittämättä?

Itse olen vieraillut itänaapurissa kolmesti, ja joka kerta on ollut aikamoista seikkailua. Vain Puolan-matka Via Balticaa pitkin pääsee samalle tasolle. Nyt on kuitenkin aika lähteä mökkeilemään Sisä-Suomeen. Tere.

Vaikka Tervatehdas ei ole pelkästään valokuvablogi, täytyy raapaista aihetta vielä yhdeltä kantilta. On ilahduttavaa huomata kuinka monella suomalaisella bloggaajalla on tätä nykyään oma Flickr. Ainakin seuraavilta löytyi: Karamelli-Anssi, Elaine (Axis-Of-Aevil), Butt-Janne, Jussi Og (Kasa), Khilou (Näkymä Rannalta), Dägädägä ja Uninen. Ja tietysti oma karttuva kuvakokoelmani täällä, ja nyt myös sivupalkissa.

Ainoa mikä kauhistuttaa, on tuo ilmaisen Flickr-tilin 200 (uusimman) kuvan rajoitus. Jos jollakulla pro-tilin ostaneella on ylimääräinen, ilmainen pro-tili lahjoitettavana, otan sen enemmän kuin mielelläni vastaan. Tai sitten pitää pulittaa se 24,95 dollaria.

Eräs tuttavani suositteli flickr-kopiolta maistuvaa Shutterbookia. Ei huono, mutta Flickr on jollakin tavalla mielekkäämpi käyttää ja toimivuudeltaan ylivertainen. Kuvien helppo selailu, tagit ja luokittelu ryhmiin ynnä muut ominaisuudet nostavat Flickr:n samanlaisia palveluja tarjoavien kunkuksi.

Valokuvaaminen ja kamerat ovat pyörineet viime aikoina mielessä, lähes pakonomaisesti. Mistäköhän tämän katuvalokuvausta käsittelevän linkin aikoinaan hoksasin? Killingistä tai lingosta luultavasti. Olen lukenut linkittämäni artikkelin muutamaan otteeseen ja miettinyt hieman sen sisältöä.

Tottahan se on, että jos vetää kadulla kameran esiin, sen huomaavat ihmiset alkavat vaistomaisesti välttelemään kuvatuksi tulemista ja osa loikkaa tieltä pois, ikään kuin kourassani oleva kamera olisikin ase. Luulenpa, että noin 99 prosenttia ihmisistä ei halua itseään ikuistettavan filmille tai digikameran muistikortille, varsinkaan vieraan henkilön sellaiselle. Taskukamerani on ollut käytössäni noin pari vuotta, olen pikkuhiljaa siirtynyt esine-, rakennus- ja maisemakuvista elävempiin kohteisiin. Tämä on onnistunut siksi, että olen yksinkertaisesti päättänyt olla välittämättä itseni mahdollisesta nolaamisesta. On myös avuksi pitää mielessä, että kuvaamistilanne on hyvin nopeasti ohi, mutta kuvat ovat teoriassa ikuisia. Ihan sama, mitä jokin satunnainen kadunkulkija ajattelee. En vieläkään kuvaa ketään, joka ei sitä selvästikään halua, mutten myöskään odota, ettei kukaan näe minun kuvaavan.

Avuksi rientää tekniikka. Olen iskenyt silmäni etenkin tähän kameraan, jonka tehokas teleobjektiivi auttaa kuvaamaan kohteita kauempaa, kuten säikkyjä luontokappaleita tai jalkapallo-ottelun tapahtumia. 12-kertainen zoom on meinaan jo aikamoinen kiikari. Paparazziksi ei ole tarkoitus kuitenkaan ryhtyä.

Joskus tuntuu siltä, että Helsingin kaupunki osaa ampua itseään jalkaan todella mallikkaasti. Otetaanpa esimerkiksi vaikka tarrat ja niiden levittäminen. Mainostarrojen levittäjät voitaisiin puolestani lähettää vaikka alimpaan helvettiin, mutta ns. itsensä ilmaisemiseen tarkoitetut tarrat ovat juuri osa sitä kaupunkikulttuuria, joka saa Helsingin tuntumaan hieman kansainvälisemmältä ja vähemmän tuppukylältä, joka se loppujen lopuksi on. Ketä oikeasti harmittaa värikkäät ja joskus taidokkaat tarrat roskiksissa tai harmaissa sähkökaapeissa? Eri asia on tusseilla tai graffitilla tehdyt onnettomat sotkut, joista ei saa mitään selvää. Miksi kaikki tarrat luokitellaan ilkivallaksi?

Helsingin kaupungin toimesta pidätettiin jokin aikaa sitten joukko aktiivisimpia tarrojen levittäjiä. Saivat varmaan sellaiset ukaasit, että luovuus tukahtui pakostakin vähäksi aikaa. Helsingin kaduilla kulkiessa näkee edelleen paljon tarroja, varmaankin yhtä paljon, mutta tarrojen taso on selvästi laskenut. Stencylvania.comista löytyy kuvia ja infoa katutaiteesta yleensäkin, sekä nämä lehtileikkeet aiheesta: Hesari 1, Hesari 2 ja Nyt-liite. Linkittäisin vielä lopuksi Stickernation.net-sivustoon, mutta se(kin) näyttää menneen nurin. Sen sijaan vaikka tarra-taidenäyttelyyn.

Tämä leffa tuli juuri katsottua. Viihdytysarvoltaan korkea, toimintaa riittää ja muutama kohta saa hekottelemaan oikein kunnolla. Paljon puhuttu Bradin ja Angelinan välinen kemia toimii, tosin heidän sarkastisiin piikittelyihin melkein kyllästyi parissa tunnissa, muttei aivan. Kaiken kaikkiaan hyvä kesäleffa. Painotus sanalla kesä. Niin, ja olihan se Angelina aivan ihana kisumirri mutruhuulineen.

Elokuva ehkä vieläkin hauskempi aviovalat vannoneille.

Leffa loppui noin tunti sitten sitten Yle2:lta - harmittaa tosissaan, etten pannut kyseistä elokuvaa nauhalle, oli meinaan sen verran hyvä. Virkistävän kiero ja traaginen satiiri. Peltirumpu (Die Blechtrommel, 1979) kertoo 20- ja 30-luvun Saksan Danzigissa asuvasta pojasta, joka yhtenä päivänä päättää olla kasvamatta aikuiseksi. Elokuva on samalla karu kuvaus Saksasta sotavuosina.

Vaikuttavinta oli kuitenkin Oskar-poikaa esittävän David Bennentin roolisuoritus. Bennent oli nimittäin kuvausten aikaan vain 11-vuotias (!) ja pesee mennen tullen monen aikuisen näyttelijäntaidoissa. Ja minä kun luulin, että Haley Joel Osment on hyvä lapsinäyttelijä.

Tämä miksaus on saanut omassa iTunesissani runsaasti soittoaikaa viime aikoina. DJ Troubl(e)n miksaama herkullinen setti (~ 80 min) sisältää hip-hoppia, soulia, groovea ja hieman jazziakin. Artisteista mainitakseni muutaman: Quasimoto/Madlib, MF Doom, Mandrill, Axelrod, The Dells, Kool And The Gang.

Pääosa setistä muodostuu Quasimoton materiaalista, julkaistusta ja julkaisemattomasta. Kaikille tietämättömille: Quasimoto eli Lord Quas on legendaarisen hip-hop tuottaja Madlibin heliumääninen alter ego. Hän julkaisi myös vastikään uuden levyn 'Further Adventures Of Lord Quas'.

Lataa miksaus täältä (ks. sivun alaosa). Miksaus on laillisesti ilmaisena jaossa, ja myös kannet löytyvät samasta osoitteesta niitä kaipaaville.